6.11.2015

6.11.2015

Olen kohta lähdössä Kinaporiin pitämään taideryhmää ja päätin kirjoittaa ensin sekavia ajatuksiani muistiin. Kirjoitan nyt ihan tajunnanvirtaa. Olen tulossa ajankohtaan, jossa aiemmat työskentelyepisodini taiteilijana hoivayhteisöissä ovat päättyneet. Miten lähden viemään työskentelyäni eteenpäin Kinaporissa?

Kuvataiteen tekeminen ja esittäminen tarvitsee aikaa ja tilaa, molempia on joskus haasteellista löytää. Toisaalta palvelukeskuksen arki rullaa nopeammin eteenpäin kuin ehdin reagoida. Kun taas toisaalta koen, että impulsiivinen työskentelytapani törmää usein jähmeisiin käytäntöihin. Olen törmännyt aikaisemmin tunteeseen, että vaikka toimin yhteisössä, tunnen itseni irralliseksi ja yksinäiseksi. Oikeastaan ulkopuolisuuden tunne korostuu yhteisössä. Se on toisaalta myös taiteilijalle voimavara, sillä juuri ulkopuolelta voi tuoda joitakin uusia tuulia.

Taideryhmässäni olen tullut tulokseen, että yhdessä olo on heille tärkeämpää kuin tapaamisessamme käytettävät taiteelliset menetelmät. Materiaalit toimivat kuitenkin tapaamisen koolle kutsujana ja syynä olla yhdessä. Taideryhmän kokoontumisten aikana olen jälleen palannut pohtimaan osallistavuuden, osallistumisen, pakottamisen ja vallankäytön kysymyksiä ja rajapintoja. Ketä ja mitä varten ryhmä kokoontuu? Minua varten.

Minulla on sellainen tunne, että en riitä. Tai oikeastaan, että taide/maalaus ei riitä. Työskentelen todella paljon oman persoonani avulla. Kohtaanko ihmisiä tai ryhmäläiseni eritavalla, koska olen taiteilija ja minulla on taiteellisia pyrkimyksiä? Vai olenko vain luonteeltani sellainen, että samastuin herkästi ihmisiin ja sitä kautta luon kontaktin toiseen.

Tänä syksynä olen pyrkinyt avaamaan Kinaporissa työskentelyni ja maalaamiseni maailmaa. Niitä tekijöitä, joista itse innostunut ja mitkä toimivat työskentelyni lähtökohtina. Pienoiskoossa olen yrittänyt avata niitä prosesseja, jotka tapahtuvat työhuoneelle usein muilta piilossa ja tulevat vasta esiin jossakin valmiissa teoksessa tai esityksessä. Tämä on tuottanut monenlaisia intensiivisiä hetkiä ja tapaamisia, vaikka luulen, että se mitä olen yrittänyt "kertoa" on jäänyt liian vaikeaksi ymmärtää. Ehkä ajan kuluessa, kun työskentelyni muuntuu joksikin konkreettisesti, niin tähän astiset työskentelyni vaiheet aukeavat. Valitettavasti tämän kaaren osoittaminen muistisairaalle ihmiselle voi olla vaikeaa. Oikeastaan tämän takia Taideryhmässä olen lähestynyt maalaamista eri aistien näkökulmasta, sillä esimerkiksi tapaamisiin on hankalaa liittää kuvan rakenteellinen ja käsitteellinen taso.

Täytyy lähteä.