16.11.2015

Keltainen hetki -teos

Painatin 500 keltaista postikorttia, jotka sisältää haasteen. Jaoin kortit Kinaporin palvelukeskuksen osastoille ja aulatilaan, joista niitä saa ottaa. Kortin ottaja osallistuu haluamallaan tavalla teoksen syntyyn ja sen leviämiseen.
 


15.11.2015

Työhuoneelta:

 
Hoitava kosketus. Akryylimaali ja laastari levylle. 22 x 24 cm. 2015.



 
Isoäitini tekemä peite levitettynä työhuoneeni lattialle. Lepäsin sen päällä ja muistelin isoäitiäni ennen hänen muistisairauttaan.

13.11.2015

Taideryhmän viimeinen kokoontuminen

Muistisairaiden ryhmäkodissa kokoontunut Taideryhmä kokoontui syksyn aikana yhdeksän kertaa. Tänään teimme hiukan yhteenvetoa, esittelin omia tulevia ideoita ja pyysin palautetta. Lisäksi tutkimme Ateneumin Taidepakkaa. Aikaisemmin kirjoitin, että ryhmässä on herätelty erilaisia aisteja ja että haluan kokeilla millaisia asioita kuvan katsominen herättää. Taidekuvat toimivat tässä tarkoituksessa ja ne saivatkin aikaan monenlaisia reaktioita. Tutkimme myös erilaisia väriyhdistelmiä ja myös ne herätti erilaisia tunnelmia ja kommentteja. Koen, että tässä ryhmässä valmiiden kuvien / maalausten käyttäminen oli mielekkäämpää kuin se, että yritin houkutella ryhmäläisiä itse tekemään.



12.11.2015

Vihreä Kavaljeeri muuttui mustaksi

Tänään Kinaporin 60-luvun teemaviikko huipentui päivätansseihin. Samalla "hautasin" syksyn ajan päivätansseissa vierailleen Vihreä Kavaljeeri -performanssini. Asuni olikin tänään musta. Lisäykseni edelliseen kirjoitukseeni, niin tänään edustin jälleen erilaista kuvaa miehestä. Muistutin monen mielestä sulhasta.
 

9.11.2015

Saanko luvan?

 
Olen esiintynyt Kinaporin päivätansseissa Vihreänä Kavaljeerina. Performanssi on ollut jatkoa värikkäiden ja naivististen esiintulojeni jatkumoa. Tällä viikolla Kinaporissa on 60-luvun teema viikko. Olin tänään tansseissa tanssimassa 60-luvun henkisissä vaatteissa. Vanhukset (pidän sanasta vanhus, enkä väkisin väännetyistä oudoista korvikkeista), joiden kanssa olen tanssinut, ei mielestäni ole tehnyt eroa sen suhteen, millä tavalla olen pukeutunut. Aluksi pelkäsin, että vihreällä asullani toiseutan tanssipartnerini, mutta niin ei mielestäni käynyt tai ainakaan partnerini eivät kokeneet niin.
 
 
Aikaisemmin olen perustellut itselleni tansseissa kavaljeerina toimimisen sillä, että se on jatkoa performansseilleni, jotka ovat eräänlaisia taidemaalarin väliintuloja ja jalkautumisia ihmisten keskelle. Tänään tilanne oli toinen, sillä minulla ei ollut "rooliasua". Ymmärsin, että teoksessani on kyse kuvan luomisesta. Toimin tanssiseuralleni miehen kuvana. Riippuen kenen kanssa tanssin, muistutan joko jonkin miestä, poikaa, lapsen lasta, veljeä tai isää. Tai sitten luomani kuva herättää mielikuvia menneisyyden nuorukaisista ja sitä kautta herättää romanttisiakin tunteita. Osa on vain otettuja, että nuorimies hakee heitä tanssimaan.
 
 
Lyhyenkin tanssin aikana tanssin partnerini kanssa samalla nykyhetkessä ja historiassa. Samaistumme toisiimme ja otamme erilaisia rooleja. Esimerkiksi oma ikäni ja roolini muuttuu partnerini käsityksen mukaan. Olen yhtä aikaa oma itseni kuin jokin mielikuva tai muisto. Näen edessäni, tanssin ja keskustelen yhtä aikaa 90-vuotiaan ja 20-vuotiaan kanssa.
 
 


8.11.2015

Viivy vielä hetki -installaatio / tapahtuma / maalaus / näyttely työhuoneellani 7.11.2015

Työskennellessäni vanhustyössä yhdessä olon merkitys on kasvanut suunnattomasti. Olen aikaisemmin kuvannut, että usein erilaisten ryhmien kokoontumisen oleellisin asia on, että olemme kokoontuneet yhteen. Muun muassa tämän ajatuksen johdosta järjestin työhuoneellani näyttelyn, jonka teos valmistui kuin yleisö istui teoksen sisään ja ympärille, seurustelivat keskenään ja nauttivat tarjoiluista.
 

6.11.2015

Tämän päivän Taideryhmän tapaamisen kulku.

Kokoonnuimme henkilökunnan avustuksella ja kävimme läpi kuka kukin on. Kun kaikkien nimet oli mainittu kysyin kuulumisia ja sana oli vapaa. Jokainen sai vastata tavallaan.
 
Ryhmäläiset tunnistavat minut ja hetken ylläni olevan pallopaidan ja pallokuvioisen pöytäliinan avulla. Tunnistettava ja ilmeisesti mieleen jäävä pöytäliina toimii kuvana, joka muistuttaa ryhmäläisiä siitä, että olemme kokoontuneet joskus aikaisemminkin.
 
Toin tapaamiseen tuoksuvia erivärisiä muovailuvahoja. Jaoin jokaiselle kunkin valitseman värisen vahamöykyn ja aloimme tunnustelemaan sitä. Tuoksu herätti ryhmäläisten ruokahalun. Lopulta päädyimme tekemään yhteisen veistoksen. Minun piti ohjata veistoksen syntyä enemmän kuin olisin halunnut ja minulle tuli sellainen tunne, että ryhmäläiset osallistuivat vain miellyttääkseen minua. Veistos herätti seuraavia ajatuksia: sen nimi voisi olla Prinsessa Ruususen linna, veistos näyttää kiltiltä ja yhdelle ryhmäläiselle siitä tuli mieleen lapset.
 
Enemmän kuin suunnittelemaani toimintaan ryhmäläiset kiinnittävät huomioita käsissäni oleviin mustelmiin. Kerroin, että mustelmat tulivat eilen nykytanssikurssilla, missä teimme liikkeitä lattialla. Ryhmäläiset alkoivat nauraa ja ihmettelivät, että eikö sitä tanssita yleensä jaloilla ja että haluavat nähdä kun tanssin lattialla. En heittäytynyt tähän mukaan.
 
Mutta aloin miettiä tanssituntejani. En saa siellä nautintoa (tai en pysty ilmaisemaan itseäni tanssimalla) tanssimisesta sillä en osaa tekniikkaa ja minun on vaikea muistaa koreografiaa. Yhtäkkiä tajusin, että esim. maalaamisen äärelle tuodut vanhukset ovat samantilanteen äärellä kuin minä tanssitunnilla. He usein ilmoittavat, että eivät osaa. He eivät saa nautintoa maalaamisesta sillä kokevat, että heillä ei ole tarvittavaa tulokulmaa siihen. He eivät pysty tai halua ilmaista itseään tavalla, mistä he kokevat, että eivät osaa. Tämä on täysin ymmärrettävää.
 
Tärkeimmät asiat ryhmän kokoontumisessa jokaisella kerralla ovat olleet pöytäliina ja yhdessäolo. Ryhmään tuomani materiaalit ovat olleet täysin sivuseikkoja. Tässä tapaamisessa tärkeäksi elementiksi nousi minun mustelmat. Toisaalta nekin on kuvia. Kuvia iholla. Ne varmasti herätti empatian ja huolen tunteita ryhmäläisissä.
 
Mustelma oli pysäyttävämpi kuva kuin tarjoamani materiaalit. Ehkä kuvan katsomiseen pitäisi keskittyä ja luottaa enemmän. Ehkä pyrin liikaa miellyttämään (ketä oikeastaan?) materiaali valinnoillani. Maalauksessa on tasoja jotka on koettavissa eri aisteilla, mutta ehkä oli syytä keskittyä katsomiseen ja kuvaan.
 




6.11.2015

Olen kohta lähdössä Kinaporiin pitämään taideryhmää ja päätin kirjoittaa ensin sekavia ajatuksiani muistiin. Kirjoitan nyt ihan tajunnanvirtaa. Olen tulossa ajankohtaan, jossa aiemmat työskentelyepisodini taiteilijana hoivayhteisöissä ovat päättyneet. Miten lähden viemään työskentelyäni eteenpäin Kinaporissa?

Kuvataiteen tekeminen ja esittäminen tarvitsee aikaa ja tilaa, molempia on joskus haasteellista löytää. Toisaalta palvelukeskuksen arki rullaa nopeammin eteenpäin kuin ehdin reagoida. Kun taas toisaalta koen, että impulsiivinen työskentelytapani törmää usein jähmeisiin käytäntöihin. Olen törmännyt aikaisemmin tunteeseen, että vaikka toimin yhteisössä, tunnen itseni irralliseksi ja yksinäiseksi. Oikeastaan ulkopuolisuuden tunne korostuu yhteisössä. Se on toisaalta myös taiteilijalle voimavara, sillä juuri ulkopuolelta voi tuoda joitakin uusia tuulia.

Taideryhmässäni olen tullut tulokseen, että yhdessä olo on heille tärkeämpää kuin tapaamisessamme käytettävät taiteelliset menetelmät. Materiaalit toimivat kuitenkin tapaamisen koolle kutsujana ja syynä olla yhdessä. Taideryhmän kokoontumisten aikana olen jälleen palannut pohtimaan osallistavuuden, osallistumisen, pakottamisen ja vallankäytön kysymyksiä ja rajapintoja. Ketä ja mitä varten ryhmä kokoontuu? Minua varten.

Minulla on sellainen tunne, että en riitä. Tai oikeastaan, että taide/maalaus ei riitä. Työskentelen todella paljon oman persoonani avulla. Kohtaanko ihmisiä tai ryhmäläiseni eritavalla, koska olen taiteilija ja minulla on taiteellisia pyrkimyksiä? Vai olenko vain luonteeltani sellainen, että samastuin herkästi ihmisiin ja sitä kautta luon kontaktin toiseen.

Tänä syksynä olen pyrkinyt avaamaan Kinaporissa työskentelyni ja maalaamiseni maailmaa. Niitä tekijöitä, joista itse innostunut ja mitkä toimivat työskentelyni lähtökohtina. Pienoiskoossa olen yrittänyt avata niitä prosesseja, jotka tapahtuvat työhuoneelle usein muilta piilossa ja tulevat vasta esiin jossakin valmiissa teoksessa tai esityksessä. Tämä on tuottanut monenlaisia intensiivisiä hetkiä ja tapaamisia, vaikka luulen, että se mitä olen yrittänyt "kertoa" on jäänyt liian vaikeaksi ymmärtää. Ehkä ajan kuluessa, kun työskentelyni muuntuu joksikin konkreettisesti, niin tähän astiset työskentelyni vaiheet aukeavat. Valitettavasti tämän kaaren osoittaminen muistisairaalle ihmiselle voi olla vaikeaa. Oikeastaan tämän takia Taideryhmässä olen lähestynyt maalaamista eri aistien näkökulmasta, sillä esimerkiksi tapaamisiin on hankalaa liittää kuvan rakenteellinen ja käsitteellinen taso.

Täytyy lähteä.

2.11.2015

Neljä maalausta -näyttely Kinaporissa

Järjestin marraskuussa neljän taidemaalarin näyttelyn Kinaporissa (minä mukaan lukien). Jokainen taiteilija toi näyttelyyn yhden maalauksen. Näyttelyn yhteydessä esitin yleisölle kysymyksiä:

MITÄ NÄET KUN KATSOT MAALAUSTA? MITÄ KOET TAI TUNNET? MITEN MAALAUKSET POIKKEAVAT TOISISTAAN? ONKO NIISSÄ JOTAIN YHTEISTÄ? VOIKO NIITÄ TARKASTELLA YHDESSÄ? MILLAISEN KERTOMUKSEN NE TÄLLÖIN SYNNYTTÄÄ?
 
 
 
 Teoksen näyttelyyn olin tehnyt yhdessä taideryhmäni kanssa:
 
Kosketuksia maalauksen äärellä ja maalaten
Akryylimaali keinonahalle, valokuvat. 2015.
 
 
Teokseen liittyi seuraavat valokuvat, joihin sisältyi tekstiä: