23.10.2015

Kuorrutteita taideryhmässä

Taideryhmässä otimme kevyesti. Maalin sijaan käytimme eri värisiä sokerikuorrutteita ja sokerihippuja.
 



22.10.2015

Päiväkirjamerkintä 22.11.2015

Kolme kuukautta työskentelyä Kinaporissa on takana. Olen tullut tilanteeseen, jossa olen alkanut arvioida työskentelyäni. Olen alkanut ymmärtää, että työskenneltyäni jo viisi vuotta vanhustyössä ja palvelukeskus/hoivamaailmassa, on muuttanut käsitystäni taiteilijuudesta. Voisi sanoa, että olen kasvanut taiteilijaksi palvelutaloissa.

Koen edelleen nyt Kinaporissakin inspiroivaksi kohdata ihmisiä ja pohtia yhdessä taiteen ja maalauksen merkityksiä. Palvelukeskus toimii minulle residenssin tavoin ja saan kimmokkeita maalaamiseeni. Työskentelyäni voisi kuvata taiteelliseksi kenttätutkimukseksi. Mutta joudun kriisiin, kun alan pohtia mitä minä taidemaalarina tuon palvelukeskukseen ja siellä asuville tai siellä asioiville. Kohtaan ihmisiä ja pidän ryhmähetkiä. Minkä lisän tuon näihin tapaamisiin taidemaalarina? Ehkä olen mahdollisimman intensiivisesti läsnä, sillä pyrkimykseni on antaa kohtaamani ihmisen vaikuttaa minuun, jotta saan sysäyksen taiteellista esitystä varten. Vaikuttaminen ei siis ole yksisuuntaista. Taiteilijana en siis pyri pelkästään vaikuttamaan ryhmäläisiin, vaan myös vaikuttumaan ja samaistumaan.

Taidemaalarina taiteellinen esitykseni on maalaus. Koen jostain syystä erilaisena kokemuksena hoivalaitoksessa asuvalle yleisölle, jos tanssija tai näyttelijä tuo esityksensä heidän eteensä kuin, että minä kannan maalaukseni heidän eteen. Esittäviin taiteisiin verrattuna kuvataide on hidas ja usein hiljainen taidemuoto. Työskennellessäni Kinaporissa haluankin avata taiteellisen prosessini kulkua ja sitä, mitä ajattelen maalaamisesta. Pääpainoni kohtaamisissa onkin tässä, eikä esim. osallistavuudessa itseisarvona. Toisaalta, mikäli minulle myönnetään avustusta myös seuraavat kaksi vuotta, niin on minulla myös aikaa esittää palvelukeskuksessa teoksia, jotka on syntynyt siellä työskentelyn vaikutuksesta.

18.10.2015

Samaan aikaan työhuoneellani

Samaan aikaan työhuoneellani -otsikon alla pyrin kuvaamaan, miten työskentelyni palvelukeskuksessa vaikuttaa maalaamiseeni työhuoneellani tai muuhun taiteelliseen työskentelyyni palvelukeskuksen ulkopuolella. Työhuone on taiteilijalle tai ainakin minulle se paikka, jossa ajattelen. Ajattelu ei ole pelkästään kielellistä vaan myös visuaalista.
 
 




16.10.2015

Hetkiä taideryhmän kokoontumisesta tänään

 
Vaaleanpunaiset suojakäsineet herättivät ihmetystä, keskustelua ja kättelyn tarpeen.

 
Erään ryhmäläisen kommentti: "On se hyvä, että mummotkin pääsee sotkemaan."

 
Taiteilija sai toimia maalauspohjana.

 
Olla yhdessä, aistia, maalata, koskettaa, tulla kosketetuksi..


14.10.2015

Minun ja äitini projekti

Työskennellessäni palvelukeskuksessa kuitenkin itselleni melko vieraiden ihmisten kanssa aloin miettiä, miksi en tee taiteellisia projekteja myös läheisteni kanssa. Kuvassa minun ja äitini yhteinen meneillään oleva virkkausprojekti.
 

13.10.2015

TOISEN VÄRINEN TODELLISUUS

 
Asetin palvelukeskuksen aulaan ohjeen nuottitelineeseen. Ohje on maalaukseen, jota ei ole fyysisesti olemassa. Seuraamalla ohjeita lukija/katsoja voi luoda maalauksen mielessään.
 
 


 

Pohdin suhdettani ja samankaltaisuutta isoäitiäni kohtaan..


 

10.10.2015

Taideryhmä: Yhdessä / Koskettaa / Maalata




 
Taideryhmäläiset päättivät, että yhteisen maalauksemme nimi on Synnyinmaa.
 
 
"Samaan aikaan" työhuoneellani.

5.10.2015

Työskentelyni vaiheesta ja arvioinnista..

Olen työskentelyssäni vaiheessa, jossa tartun impulsiivisesti ideoihini ja materiaaliin. Keskityn toimintani ja teosteni arviointiin myöhemmin. Minun on ensin saatava etäisyyttä tekemiini asioihin ennen kuin alan koota ajatuksiani yhteen. Työskentelyni on osittain tutkivaa, joten seuraan mihin erilaiset aloitukseni talon sisällä päätyvät ja millaisia kokemuksia tai vastaanottoja teokseni saa osakseen.

Kaikkien näiden pienten tutkimusten avulla alan piirtää kuvaa taidemaalarin roolista palvelutalossa ja maalaamisen suhteesta omaan taiteilijuuteeni. Tähän asti koen työskentelyn palvelutalossa taiteilijaidentiteettiä vahvistavana.

4.10.2015

1.10.2015

Tajunnanvirtaa apurahoista, taiteesta ja hyvinvoinnista..

On jälleen apurahojen hakuaika. Luin Suomen Kulttuurirahaston Taidetta hoitolaitoksiin -tukimuodon tavoitteet itselleni muistutukseksi. Kyseessä on siis sama rahasto, josta sain itse avustuksen viime keväänä.

Kun pohditaan taiteen merkitystä toimintaympäristöissä, niin mielestäni kysymys koskee aina myös laajempaa taiteen merkitystä eli sitä millainen merkitys taiteella ylipäätään on yhteiskunnassa...?

Määritelmässä painotetaan, että on tärkeää, että hoitoa ja tukea tarvitsevien yksilöiden ja ryhmien erityistarpeet ymmärretään, ja että tätä ymmärrystä hyödynnetään ihmisten tasa-arvoiseksi kohtaamiseksi. On jossakin määrin toki tärkeää tunnistaa näitä erityistarpeita, mutta juuri nyt ajattelen, että eikö tasa-arvoista kohtaamista ole ennemminkin se, että toisesta ei ole ennakkokäsityksiä. Keskittyminen erityistarpeisiin toiseuttaa helposti ihmisen tavalla, jolloin kohtaaminen ei ole tasa-arvoista.. saati sitten yksilöllistä.

Usein taiteeseen ja hyvinvointiin liittyvien avustusten tavoitteena on myös tuottaa jonkinlaisia pysyviä vaikutuksia ja toimintamalleja tai luoda edellytyksiä siihen, että taiteilijat työllistyisivät esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalle.

Minulle sopivalle toimintamallille tuntuu, että palvelukeskus toimii residenssinä, jossa minulla on vapaus tehdä taiteellista työtäni. Se, että rahoitus tulee palvelukeskuksen ulkopuolelta (eli tapauksessani Skr:ltä), lisää vapauden tunnettani. Toimintamalli on siis melko yksinkertainen: 1. Taiteilija haluaa työskennellä palvelukeskuksessa, sillä kokee sen sopivan taiteelliseen työhönsä. 2. Palvelukeskus toivottaa taiteilijan tervetulleeksi ja tarjoaa mahdollisuuden työskentelyyn. 3. Taiteilija saa (jos saa) apurahan työskentelyynsä.

Tässä taloudellisessa tilanteessa pelkään tai epäilen, että sosiaali- ja terveyspuolella ei ole ylimääräisiä rahoja (kuva)taiteilijoiden palkkaamiseen ainakaan niin, että korvaus olisi riittävän suuri. Näin ollen en ole varma, ratkaiseeko tämän kaltainen työskentely taiteilijoiden työllistymistä ja elannon saamista. Ehkä vähän pelkään... tai toivon, että raha ei ole se, mikä ohjaa taiteilijoita työskentelemään esimerkiksi hoivalaitoksissa. Kuten en usko, että raha on ollut ensisijainen houkutin, kun joku on päättänyt ryhtyä taiteilijaksi. (En jatka tästä ikiaikaisesta ja monimutkaisesta kysymyksestä taiteilijoiden toimeentulosta... en toki vastusta kenenkään työllistymistä.. mutta ihanne maailmassani taiteilijoille maksetaan siitä työstä, mihin he on saanut koulutuksen (ja kutsumuksen..?) No tämä saa miettimään, että onko kaikissa muissakaan ammateissa mahdollisuus tähän..)

Jouduin liian isojen asioiden äärelle ja ajatusvyyhti mielessäni meni täysin solmuun, enkä tiedä mistä lähtisin sitä purkamaan. Jätän tämän kirjoituksen siis tähän.